Tämä jäänee Leffablogin viimeiseksi kirjoitukseksi.

Sellaisesta päivämäärästä kuin 2.2.2007 on kulunut tasan viisi vuotta. Tuolloin julkaisin ensimmäisen blogitekstini. Parin kappaleen rääpäisystä lähtien oikeat – joskin vaihtuvat – mielipiteet ja taatut typot ovat muodostaneet aika lailla 100%:sti leffoihin keskittyvien kirjoitusten selkärangan.

Leffablogi on ollut pidemmän aikaa vaihtelevasti köysissä. Tietyllä tapaa tarpeesta rustata jokaisesta vahdatusta elokuvasta edes jotain kasvoi pienoinen painolasti. Sanomattakin lienee selvää, että hupsu ideaali jokaisen teoksen läpikäynnistä ei ole toteutunut kuin ehkä aivan blogin alkuaikoina.

Koska satun pitämään erinäköisistä bloginumeroista, niin seuraavassa muutama poiminta. Blogissa julkaistiin 1396 tekstiä eli noin 0,8 kirjoitusta per online-päivä. Vierailuita oli parhaimmillaan (botteja, hakukoneiden indeksointeja ja Plazavisa-jaksoja ei lasketa) kuukauden aikana rapiat 10000 eli reilut 300 päivässä. Plazavisoihin osallistui tasaisesti noin 100 naamaa. Visasta huolestuneille todettakoon, että lb.fi pysyy netissä, joten alusta on edelleen käytettävissä.

Olen miettinyt blogin lopettamista jo jonkin aikaa. En halua mukamas ylläpitää sivustoa, joka päivittyy näin harvoin. Elokuvajuttuja on edelleen kiva kirjoitella ja niitä sinne tänne naputtelinkin. Tälle blogille ei ole valitettavasti antaa sitä aikaa, jonka se ansaitsisi. Ehkä sitten kun saan opintoni päätökseen, reissut reissattua ja siirryn kortistoon.

Loppuun kiitokset. Teitä lukijoita oli mukavan runsaasti hämmentävästi myös silloin, kun blogissa ei vähään aikaan tapahtunut mitään. Vaikka periaatteessa itselleni kirjoitinkin, niin tämä blogi ei koskaan ollut terapian korvike, joten kiva että muitakin kiinnosti. Seuraavaksi propsit Sampalle, Canelle, J. Carpenterille ja Vekalle Plazavisan kuvien valitsemisesta ja ylläpidosta. Sonja Kekki oikoluki tekstejäni marraskuusta 2010 huhtikuuhun 2011 ja opetti monta pientä juttua kieliopista. Jäljelle jäävät Suncomet (suosittelen) ja Puhtek (en suosittele), jotka toimivat Leffablogin kotina.

Kiitos ja näkemiin.

“Don’t that picture look dusty?” 

Juonipaljastuksia kausista 1-5.

Arvostukseni The Wirea kohtaan nousee päivä päivältä.

The Wire on yhdessä niin ikään HBO:n tuottaman The Sopranosin kanssa televisiosarja, joka nousee jatkuvasti esille, kun puhutaan 2000-luvun parhaasta tv-sarjasta. Monille jompikumpi näistä rikosten maailmaan sijoittuvista eepoksista on se Kaikkien Kaunein.

Lain tuolla puolen olevien tarinoidensa vuoksi molempien mainittujen luomusten pitäisi olla ehdottomia suosikkejani. Asiasta ei – pikavilkaisun perusteella – pitäisi joutua edes keskustelemaan. Eritoten mafiaperheen jokapäiväisen arjen pyörittämiseen keskittyvä The Sopranos on varma voittaja. Näin teoriassa.

Käytännössä asia on toisin. Tonyn kahden perheen elämä on toki vahvasti realisoitu kokonaisuus ja vaikka nautin näkemästäni, niin suussani viipyilevä jälkimaku on silti edelleen hieman hapan.

The Sopranosin olisi pitänyt olla useammin sellaista mahtavuutta, kuin mihin se muun muassa viimeisessä kohtauksessaan venyi. Ehkä sarjan pääpaino oli liikaa ruokakoriproblematiikassa ja liian vähän laittomuuksissa.

The Wirelle uhkasi käydä hieman samalla tavalla, joskin eri syistä. Ensimmäinen kauden perusteella seuraavan pahvilaatikon hankinta oli selviö, mutta haaveideni mukainen pikkuorkkujen maratoni Avon Barksdalen (Wood Harris) jengin salakuuntelu ei ollut. Sarja sahasi ja liimasi, mutta arkun naulat jäivät pussin pohjalle.

Tukkukauppiaiden maihinnousu Baltimoreen lunasti kaikki ensimmäisen kauden lupaukset. Huumekauppa ei kadonnut mihinkään, mutta skaala  keikahti slummitalon nurkalta sataman korruptioon. Pelissä olevat dollaripinot kasvoivat ja rahtaajien työläs arki veti mukaansa.

Kynää pyörittelevien poliitikkojen tarkastelu seuraavalla kaudella oli kiehtova lisä, mutta ei riittänyt peittämään sitä pettymystä, jonka paluu Barksdalen takapihalle aiheutti. Draama oli edelleen laadukasta, mutta tuntui monilta osin aivan liikaa 1. kauden kertaukselta. Näin jälkikäteen mietittynä 3. kaudella oli paljon uutta, kuten Marlo Stanfieldin (Jamie Hector) organisaation mukaantulo ja Hamsterdram, mutta aikanaan lasin pohjasta kuulsi paitsi laatu niin myös pettymys. Ehkä kolmannelle kaudelle pitäisi antaa joku päivä uusi mahdollisuus. Nyt se ei ainakaan pääsisi salakavalasti aiheuttamaan kutiavaa harmitusta.

Näin ollen sarjan kahta viimeistä kautta en tahtonut saada kirveelläkään ostettua – siitä huolimatta, että joka toinen jeppe tuntui kehuvan niitä sarjan parhaimmistoon kuuluviksi. Yhtenä ongelmana oli, että tiesin molempien kausien jatkavan heroiinikaupan pyörittelyä. Lisäksi neloskauden kouluteema lapsikatraineen pelotti.

Yllätyksekseni jouduin toteamaan lintsaamisen, erityisopetuksen ja neljän köyhistä oloista tulevan tenavan kasvutarinan olevan hedelmällistä seurattavaa. Teinien tasapainoilu odotusten, huumekaupan tuoman helpon rahan ja matematiikan välillä oli lopulta luontainen lisä rikollisuudessa kylpevään Baltimoreen.

Ylipäätään muutaman vuoden katselutauko terästi The Wiren läheltä tutkimaa huumediilausta kummasti. Coltin maustama kapitalismi iski jälleen ja Stanfieldin jengiläiset kasvoivat rettelöivästä uhasta vakavasti otettaviksi päähenkilöiksi. Sarjan jonkinlaisena kiintopisteenä aiemmat kaudet toimineen McNultyn (Dominic West) marginalisoitu rooli toimi kokonaisuuden eduksi, vahvistaen sarjalle muutoinkin ominaista ensemblemaisuutta.

Neloskausi oli euforiaa, eikä hyllyssä jo valmiiksi lojuneen 5. kauden tarvinnut juuri silmiään räpytellä. Tie soittimeen kävi nopeasti. Journalismin lanseeraus oli jotain, johon jo pelkän DVD-julkaisun kansikuvan perusteella oli kovat odotukset.

Sarjan päätöskausi – turhan pitkälle hinattua sarjamurhaajakikkailua lukuun ottamatta – ei pettänyt. Stanfieldit eivät suinkaan jäähdytelleet, vaan pelipöydästä kuului vähän väliä ”all in”. Radikaalin uudistumisen tarpeen poisti neloskauden selvästi kesken jääneet tapahtumat.

The Wire on kultaa. Kyseessä ei ole Paras Sarja Ikinä Missään, mutta ennen kaikkea kokonaisuutena The Wire nousee erittäin korkealle. Baltimoren huumeongelmaa monista eri näkökulmista, katutasoa koskaan unohtamatta, tarkastellut kerronta on enemmän kuin osiensa summa. Valtavan henkilögallerian ohi selkeäksi päähenkilöksi nousee vajaan kolmen miljoonan asukkaan koti, Baltimore. Pelurit vaihtuvat, kaupunki ei.

David Simonin maailman rikoskartalle rahtaamassa Baltimoressa ei The Wiren viiden kauden aikana nähty merkittävää kehitystä kohti parempaa huomista. Tämä tietynlainen pessimismi, toiselta nimeltään realismi, luo aitoutta. Vaikka niin Avon Barksdale, Stringer Bell (Idris Elba) kuin Marlo Stanfield on lakaistu katukuvasta, ei Baltimore ole turvallisempi paikka asua. The Wire on tarkkanäköinen kuvaus ajasta, paikasta ja rakenteellisista ongelmista, mutta ei niiden korjautumisesta.

Sarjan päätösjakso on katkeransuloinen jälkikirjoitus vuosia kattaneelle kaupunkikuvaukselle. Finaalissa on rutkasti tärkeitä hetkiä ja riittävästi rohkaisevaa fiilistelyä. Kokonaisuuden ollessa terästä, on siitä vaikea päästää irti. Tunnelmaltaan haikea lopetus helpottaa surutyötä.

1. kausi: 4
2. kausi: 4½
3. kausi: 4-
4. kausi: 4½
5. kausi: 4½

… / 5

Le Havre on kertomus auttajista, ei avun tarvitsijoista.

Aki Kaurismäkeä ei voi syyttää valtatien kuluttamisesta. Suomessa, maassa jossa elokuvat tehdään pääsääntöisesti pienimmän yhteisen nimittäjän mukaan, Kaurismäki on poikkeuksellinen ohjaaja, liki ilmiö. Rinta kaarella suomalaiset voivat puhua todellisesta auteurista, miehestä jolla on selkeästi tunnistettava tapansa tehdä elokuvia.

En ole Kaurismäen filmiografiaa alusta loppuun tapittanut. Vaillinnaisten kokemusteni perusteella Kaurismäen tyyli ja peruslähtökohdat ovat elokuvasta toiseen samankaltaisia. Le Havre piristää erilaisuudellaan, kun sitä vertaa valtavirtaelokuvaan, mutta tuttuuden tunnetta se ei pääse karkuun. Hieman kuin teoriassa omalaatuinen Tim Burton, Kaurismäki tuo aina saman paletin kuvauspaikalle.

Kaurismäen tarkasti koluama työläisen sorto & kärsimys –laatikko on Le Havressa käden ulottuvilla, joskin sitä tukemaan rientää virkavaltaa pakoileva laiton immigrantti. Heti kärkeen Kaurismäki tekee selväksi elokuvan fokuksen ja asenteen: porvarismies kohtaa humoristisesti kohtalonsa ja päähenkilö toteaa vain kalppivansa pelipaikalta, koska häntä ”kuitenkin syytetään”.

Huumorilinjalla herraviha toimii ja tästä saadaan esimerkkejä pitkin elokuvaa. Vähäosaiset ovat elokuvissa marginaalissa, joten heidän kampeamisensa fokukseen on virkistävää. Valitettavasti luokkatietoisuus on yhtä henkilöhahmoa lukuun ottamatta mustavalkoista. Kantakuppiloista nousevat sankaritarinat ovat enemmän teennäisiä kuin elämänmakuisia.

Alkoholistien ja kengänkiillottajien osin romantisoitua, osin tylyä arkea on toisteisuudestaan huolimatta viihdyttävä seurata. Ongelma on, että Le Havren niukkatuloisten humaani me-henki toimii toki teemana ja oppituntina, mutta ei kanna elokuvaa. Vika ei ole kauniissa ideaalissa, vaan sen esitystavassa. Ihmisläheisyys on integroitu osaksi kovaosaisten eloa, mutta esiintyy eteentyönnettynä kannanottona, josta puuttuu kaikki hienovaraisuus. Saarna on saarna, on viesti miten tärkeä tahansa.

Kaurismäki ei selvästikään ole erityisen otettu tavasta, jolla ”sivistyneet länsimaat” kohtelevat leirejä pystytteleviä romaneja ja laittomia maahanmuuttajia. Inhimillisyys on vahva itseisarvo, jonka oman navan tuijottelu on haudannut. Näin ainakin jos nyökkää, kun Kaurismäen kuvat puhuvat.

Harmillisesti paljon puhuttu maahanmuuttajanäkökulma jää Le Havressa verrattain pieneen rooliin. Kaurismäen puheenvuorossa hukassa olevan lapsen hätä otetaan esille, mutta Le Havre ei ole rahtikontista karanneen Idrissan (Blondin Miguel) tarina. Fokus on tauotta hänen auttajissaan.

Kaurismäki siirtää vastuun paremmasta huomisesta niille, joilla jotain on. Kuinka ollakaan, ne joilla on vähiten, ovat valmiita avittamaan vielä heikommassa jamassa olevaa. Tie autuuteen vain ei ole kovinkaan sykähdyttävästi kuvattu. Sydämeltään suuri elokuva vaipuu hapuilevaksi sosiopoliittiseksi kommentaariksi ilman teemoja sitovia, mukaansatempaavia tapahtumia.

2½ / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

Kuolemaa pilkkaavaa teatraalisuutta ja isoja kohtauksia ilman hengähdystaukoja.

Neil Jordanin Interview With the Vampire edustaa Walk the Linen kaltaista elämänkertaelokuvaa, jota Walk Hard varsin onnistuneesti jokunen vuosi sitten parodisoi. Mitä valkokangassovituksiin tulee, niin verenimijä ja rokkistara tepastelevat aika lailla samoja katuja.

Jonkinlaista klassikkomainetta nauttivasta Anne Ricen romaanista on mitä ilmeisemmin saksittu isoimmat kohtaukset ja sovitettu ne elokuvaksi. Mammuttihetkiä liimaillaan yhteen siirtymillä, jotka epäonnistuvat liki täysin ajankuvauksessa.

Louisin (Brad Pitt) torahammasuran otsikon arvoiset tapahtumat kerrotaan takaumilla, nykyisyyden ilmentyessä toimittajan kyselytunnin kautta. Kehyskertomus ei itsessään etene tasan mihinkään ja on mukana vain pitääkseen tarinan pomput edes jotakuinkin järkevinä.

Ohjaajan tuolilla istunut Neil Jordan on todennut Interview With  the Vampiren kärsivän harvinaislaatuisesta ongelmasta, sillä elokuvan päähenkilöt ovat enemmän tai vähemmän kuolemattomia ja näin ollen heitä ei voi saattaa vaaraan. Tämä ei koidu draaman kohtaloksi, vaan suohon upottavaksi ankkuriksi osoittautuvat tyylivalinnat.

Vampyyrit Louis ja Lestat (Tom Cruise) jakavat valkokankaan lukuisten kohtausten ajan ja edustavat elämänfilosofioillaan hyvin erilaisia koulukuntia. Louisin maata nuoleva melankolisuus ei sovi samalle kankaalle mahtailevan snobivamppi Lestatin kanssa. Kontrasti on tarkoituksellista, mutta vastakkainasettelun hinta on tunnelma.

Kaupunkia ja vuosisataa kiireesti vaihtavat kuolemattomat räpistelevät huulenheiton ja syyllisyyden ristitulessa. Palsamia haavoihin tuo salaseuraan liittyvä, ikäisensä lailla käyttäytyvä esiteini Claudia (Kirsten Dunst). Sääntöjen luova unohtelu ja kotileikit kellauttavat tarinan lähes sitcomin puolelle. Tässä miljöössä Lousin murjotus on positiivisesti koomista ja heikoimmillaankin vain pieni omituisuus.

Tasapainoa ei kuitenkaan onnistuta säilyttämään, sillä toisen puoliskonsa aikana Interview With the Vampire keikahtaa teatraaliseksi kulmakarvojen alta mulkoiluksi. Tunteiden paloa täynnä oleva dialogi saattaa näyttää paperilla proosamaiselta runoudelta, mutta lausuttuna se on nolostuttavan suurieleisiä.

Joitain ajan hampaan jäystämiä CGI-tehosteita lukuun ottamatta New Orleans, Pariisi ja muut Louisin kohtaamat kuoleman kehdot näyttävät hyviltä. Audiovisuaalisesti matka kohti unohdettua ihmisyyttä on pienoisesta keinotekoisuudestaan huolimatta tyydyttävä. Liki poikkeuksetta rovioksi syttyvät lavasteet sopivat paremmin murjottavalle Louisille kuin hilpeälle Lestatille.

Kahden vampyyrin tarina on kiehtova – niin yhteisesti kuin yksilöllisesti tarkasteltuna. Neil Jordan ei kuitenkaan kykene sovittamaan kahta erilaista suhtautumista ikuiseen elämään valkokankaalle siten, että elämänkerta ei kompuroisi milloin näytelmällisyyteen, milloin ilonpitoon, milloin näiden yhteensopimattomuuteen.

2 / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

Morten Tyldumin ohjaama norjalainen rikospläjäys Hodejegerne (Headhunters) kompastuu epäuskottavuuteen.

Howard Hawks lausui kuuluisat sanat, joiden mukaan hyvässä elokuvassa on kolme loistavaa kohtausta, mutta ei yhtään huonoa. Hodejegerne sopii aika lailla tähän kuvaukseen, mutta siitä huolimatta en epätoivoisenakaan hetkenä menisi kutsumaan Jo Nesbøn romaaniin pohjautuvaa toimintapainotteista jännäriä hyväksi elokuvaksi.

Clas Greven (Nikolaj Coster-Waldau) elämään kuuluu niin kaunis vaimo, hulppea talo, työntekijöiden metsästys kuin taidevarkaudet, itsetunto-ongelmat ja isot velat. Yhdessä miehessä on aspekteja vähintään riittävästi ja niin on hänen tarinassaankin sävyjä. Ajoittain kirmataan huumoria kukkivalle viljelmälle, toisinaan itketään umpivakavana.

Rauhaton atmosfääri ei kaada menopeliä ojaan, joskin näyttäisi siltä, että ohjaaja Tyldumin yleisvisio on vaihdellut kuvauspäivästä toiseen. Pohjavire on mitä monimuotoisin, mutta ääripäitä ei juurikaan kyetä yhdistelmään. Ongelma on hieman samankaltainen kuin komedioissa, jotka yrittävät sisällyttää temaattisen painavuutensa muutamiin totisiin kohtauksiin.

Vaikka yksittäisissä kohtauksissa on järjestään enemmän onnistumisia kuin floppauksia, syntyy pisaroista lopulta paletin sotkeva vesimassa. Tarinassa muhivat loputtomat salaliitot, fiksuina itseään pitävät koukut ja yksinkertaisesti liiallinen määrä sattumuksia murtavat padon. Ylivedetty rähinöinti vielä menisi, jos tapahtumat eivät ottaisi tiukassa paikassa itseään niin vakavasti. Ryppynaamaisuus saa yksittäiset hetket maistumaan, mutta mitä pidemmälle Hodejegerne etenee, sitä syvemmälle se itsensä kaivaa.

Greven takaa-ajo on periaatteessa ammattitaitoisesti kuvattu, reippaalla hurmeella koristeltu lisäys pohjoismaiseen rikoselokuvaan. Sisäisen sankarin etsinnässä rohkeus on vain loppunut kesken. Kuvainnollista ja kirjaimellista verenvuodatusta on sen verran paljon, että kivuliasta mustaa huumoria tiuhemmin viljelemällä paketista olisi tullut paitsi yhtäläisempi, niin myös enemmän omansalaisen näköinen. Nyt huumorinpilkahdukset ovat kuin toisesta elokuvasta, joka puolestaan kärsii pölhöstä juonirakenteesta, jolle katsoja joutuu nauramaan ilman että leffa ymmärtää vitsiä.

2 / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

Drive todistaa, että laadukas toimintaelokuva ei ole kuollut.

Tanskalaisen Nicolas Winding Refnin ohjaukset ovat niin kuvalliselta ilmaisultaan kuin rytmitykseltään rajusti toisistaan poikkeavia. Tanskan alamaailmaan pureutuva Pusher-trilogia vetoaa sähäkkyydellään ja arkisuudelleen. Unimaisen kelluvasti etenevä ja visuaalisesti maalauksellinen Valhalla Rising (arvostelu) edustaa toista ääripäätä.

Los Angelesiin sijoittuva Drive on kuin yhdistelmä Pusherin ja Valhalla Risingin estetiikkaa. Jos halutaan pysyä rikoselokuvien parissa, niin Drive napsii paloja niin Pusherien nyhjäisistä sivukujista kuin Sin Cityn neo-noirista.

Driven ulkoinen tyyli ei ole ainutlaatuinen, mutta se on omaperäinen. Aivan kuin Quentin Tarantino parhaimmillaan, on Refn lainannut virikkeitä sieltä täältä elokuvahistoriasta ja luonut niistä itsensä näköisen koktailin.

Refnin luoman maailman ilme on, loppuun asti kulutettua sanaa käyttääkseni, cool. Driven tyyli ei pysähdy brutaaliuteen ja kiiltäväksi vahattuun pintaan. Purkkapoppia ja ulvovia teollisuusääniä yhdistelevä soundtrack lisää Driven elokuvamaisuutta.

Vaikka Drive on muun muassa takaa-ajojensa ja väkivaltansa suhteen realistisempi kuin moni Hollywood-veljensä, on se myös stailatumpi kuin kaverinsa. Tyyli ja tarkoitus ovat tasapainossa: henkilöhahmojen kohtalot koskettavat. Refnin Los Angelesin juuret ovat tuloskeskeisessä maaperässä, mutta pää leijuu paikassa, jossa vain tekotapa ratkaisee.

Drive ottaa katsojan hallitsemattomalle, mutta määrätietoiselle ajelulle heti ensimmäisellä kohtauksellaan. Selkänsä kameralla kääntänyt Kuljettaja (Ryan Gosling) tarjoaa taitojaan rikolliseen käyttöön yksinkertaisilla säännöillä.

Kuljettajaa suojelevat ohjenuorat eivät pelasta häntä yllätyksiltä. Myös Drive antaa itsestään ensimmäisen 20 minuutin aikana monta yksiselitteistä kuvausta, joista yksikään ei sellaisenaan ole tosi. Katsojaa kiusoitellaan puhtaalla takaa-ajoelokuvalla, radan kiertämisellä ja ”elokuva elokuvassa” –juonella. Drive ei asetu.

Toimintakohtauksissa pitää olla räjähtävyyttä. Driven äksöni on leivottu dynamiitista. Refn ymmärtää, että harva, jos mikään, asia on niin jännittävää kuin odottaminen. Viisaudenhampaiden leikkauksen odottaminen hammaslääkärin käytävällä on paljon hirveämpää kuin operaatiotuolissa avuttomana kököttäminen.

Jostain syystä niin sanottujen toimintaelokuvaohjaajien keskuuteen on levinnyt vinksahtanut ymmärrys, että paukekohtausten täytyy olla kuin mailin pyrähdys sporttiautolla. Kun kerran liikkeelle on lähdetty, niin ainoa mahdollinen suunta on suoraan eteenpäin ja mikä tärkeintä, yhä kiihtyvällä nopeudella.

Refn on hallituksen jäsen Michael Mannin kipparoimassa kerhossa, jossa vääräoppisten äksönkoreografien prinsiipit harjataan virheettömiksi välienselvittelyiksi. Jo se, että yhtyeenottavista henkilöhahmoista välittää, merkitsee paljon. Drivessa eritoten takaa-ajokohtausten suurin valtti on kuitenkin niiden pysähtyneisyys. Kyttien ollessa valoristeyksen vastakkaisella puolella ja Kuljettajan kylmän rauhallisesti seisottaessa autoon toisella puolella, on jännitteen määrä huikea. Elokuvan ensimmäinen autotakaa-ajokohtaus on genrensä paras.

Pääosaparin välinen sydänrunojen vaihtaminen ei valitettavasti sisällä muulle kerronnalle ominaista tulisuutta. Eritoten Gosling tekee mainion roolisuorituksen psykoottisena päähenkilönä, eikä Carrey Mulligan herkkänä tipusena ole hänkään hullumpi, mutta kemiaa heidän väliltään ei löydy. Romanssin kesyyden on esitetty johtuvan protagonistin normaaliuden tavoittelusta, mutta minä todistin pikemminkin sitä tavanomaisuutta, josta muu kerronta on ihastuttavan vapaa.

Drivelle on helppo tarjota tyypillisen toimintaelokuvan ruutupaitaa, mutta se ei suostu pukemaan ylleen moista muotikaapua. Sen pastissimainen tyylitaju kuhertelee lukuisten rakastajien kanssa olematta yhdenkään lempijänsä peilikuva. Refnin ohjauksen päähenkilö ei ole cool, mutta hänen tekonsa ja toimintaympäristönsä ovat.

4½ / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

Ei ole kummoinenkaan yllätys, että Submarinen ohjaajan ja käsikirjoittajan Richard Ayoden klyyvari kannattelee paksusankaisia graafikkolaseja.

Hipsteriyteen kiinteästi kuuluva wanna-be-ironisuus on läpeensä vallannut Submarinen. Draamakomedia vie popkulttuuriviittaukset ja pseudo-intellektuellin kerronnan poikkeuksellisen pitkälle.

Submarino on joko naurettavuuksiin asti itseriittoinen indie-komedia tai sitten genren, jonka tunnetuin yksilö lienee Juno, parodia. Suhtauduin Submarineen jälkimmäisen teorian kautta, sillä jatkuva itsetietoisuus olisi muutoin voinut ajaa pääni ahdinkoon.

Submarinen päähenkilö, intellektuellin tavoin artikuloiva Oliver Tate (Craig Roberts) on kollaasi Woody Allenin neurooseja ja lukuisien indie-ystäviensä nokkeluutta. Seinältä löytyy Melvillen elokuvien julisteita ja Allenin profiilikuva. Kirjahyllystä pilkottaa Nietzschea ynnä muuta kevyttä iltasatuluettavaa.

Tarinankertojana Ayoden luottaa vauhtiin ja nopeaan rytmitykseen. Elokuva ottaa kuvallisessa ilmaisussaan runsaasti mallia Ranskan uuden aallon liikkeelle lykkimistä kerrontatekniikoista. Kamera on jatkuvasti joko liikkeessä tai se kuvaa tilannetta eriskummallisesta vinkkelistä.

Ayodenilla pysyy tarina kohtalaisen hyvin hallinnassa. Submarine on tunnistettavissa esikoiselokuvaksi, sillä vankkureille on lastattu kaikki mahdolliset tyylittelyt, joihin ohjaaja on aikanaan itse ihastunut.

Nopeista leikkauksista, jatkuvasta kertojaäänestä ja nokkelasta dialogista koostuva synteesi toimii tiettyyn pisteeseen saakka. Vaikka Submarine on ikään kuin loppuhuipentuma kummallisuutta ylistäville huumoripläjäyksille, niin se tuntuu pitkään varsin tuoreelta. Ayode haluaa katsojan keskittyvän vauhdin huumaan, ei yksitoikkoiseen kyytiin.

Submarine ei kykene ylläpitämään raikkauttaan yllä koko kestoaan. Treffien smalltalk-vaiheessa vielä ihanan pirteältä vaikuttava Submarine hylkää jälkiruuan aikaan vahvuutensa ja ryhtyy vakavaksi. Kuten niin monet komediat, myös Submarine kaatuu rähmälleen totisuuden edessä.

Ayoden ohjauksen ongelma ei ole niinkään se, että draama rikkoisi elokuvan tyylin. Tahdituksen aavistuksenomainen hidastuminen ja huumorin painottamisen sijaan syvempi päähenkilön ongelmiin keskittyminen antavat yksinkertaisesti liikaa aikaa katsella kokonaisuutta. Virkeän ilopillerin sijaan Submarine paljastuu erittäin elävällä pensselillä väritetyksi yllätysmunaksi, jonka pinta on maukasta suklaata, mutta yllätys sataan kertaan nähty pettymys.

Submarine kaatuu osin itseluottamukseensa. Tietyn sisällöttömyyden voi toki, äärioptimisesti, nähdä hipsterikomedioiden parodiointina. Varmasti yleisin kritiikki akustista kitaraa soundtrackinaan käyttäviä teiniangstikertomuksia vastaan on ollut juuri niiden taipumus korvata sisältö pinnallisella älykkyydellä. Pilkkaamisessa onnistuakseen Submarinen tulisi kuitenkin pikemminkin naljailla tyhjyydelle, ei toistaa sitä sellaisenaan.

Ilmeisestä horjumisestaan huolimatta Submarine on hyvä elokuva. Siitä välittyy tekemisen ja yrittämisen ilo. Lopun kangistumisesta viis, Submarine hymyilyttää toistuvasti. Elokuva halaa itseään niin rakastavasti, että siihen ei voi olla suhtautumatta ymmärtävällä lempeydellä.

3½ / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

Hermostuneena näyttelijänä paremmin tunnetun Paddy Constantinen ohjaama Tyrannosaur on elokuva elämän ruhjomista ihmisistä.

Anglosaksisten elokuvien suhtautuminen spurkuihin, noihin kadunkulmien haiseviin piristyksiin, on usein varsin stereotypinen. Heidän roolinsa voi olla jossain määrin merkittäväkin sivuhenkilönä, mutta pääasiassa juopot nähdään joko koomisina kevennyksinä tai sattumanvaraisina silminnäkijöinä raakuuksille.

Tyrannosaurin Joseph (Peter Mullan) ei ole kiinteistövälittäjän silmissä pudonnut pohjalle. Useamman huoneen omakotitalo ränsistyneessä lähiössä kuvaa miestä hyvin. Ääni on polttoviinan korventama ja kasvojen parasta ennen päiväyksestä on vuosikymmeniä.

Paddy Constantinen ohjaus ei tee rumuudestaan haloota. Elokuva on sinut pahan olonsa kanssa. Pieniä ilonhetkiä lukuun ottamatta Tyrannosaur ei anna lupauksia auvoisesta tulevaisuudesta. Josephin kohtaama nainen (Olivia Colman) vaikuttaa ilmiselvältä pelastavalta enkeliltä, mutta osoittautuu täysin tuhotuksi yksilöksi.

Tyrannosaur on rankka ja ahdistava, mutta ei vain tapahtumiensa, vaan myös yleisilmeensä vuoksi. Kuvattu maailma on lohduton paikka, josta on liki mahdoton nähdä ulospääsyä. Mikä surullisinta, elokuvan protagonisti ei ole sen enempää sorron kuin huonon onnenkaan uhri. Hän on oman tehnyt epäonnensa eteen rajusti töitä.

Harmaan ja ruskean sävyjä painottava visuaalinen tyyli auttaa arjen harmauden kuvaamisessa. Tyrannosaur sylkee perinteisen hahmonkehityksen päälle. Joseph ei kulje kiskoilla kohti hautaa tai parannusta. Matka kohti lopputekstejä on täynnä ylä- ja alamäkeä. Niiden muodostama kaari ei tunnu niinkään tarinalta, vaan kuvaukselta yhden miehen elämästä.

Paddy Constine  vangitsee Tyronnasaurilla pilaantuneen ihmisen ja esittää hänet kaunistelemattomana. Tyrannosaur ei ole kiinnostunut katsojan viihtyvyydestä tai hyvästä mielestä; se masentaa ja taidokkaasti masentaakin.

4 /5

IMDB / Rotten Tomatoes

Takashi Miiken ohjaama Jûsan-nin no shikaku (13 Assassins) on puuduttava ja aivoton toimintaelokuva.

Jos haluaa katsoa samuraiden taistelevan hiekkalaatikkomaisesti rajatussa ympäristössä noin tunnin ajan ilman suurempia temmon tai koreografian vaihtelua, on Jûsan-nin no shikaku todennäköisesti äärimmäisen nautinnollinen elokuva.

Jûsan-nin no shikaku on muodollisesti kuin kaksi jälkimmäistä Transformers-elokuvaa (arvostelu, arvostelu). Juoni on kelvoton tekosyy miekkojen kalisteluun. Takashi Miiken elokuvan todellinen pulma kuitenkin on, että sen esittämä välienselvittely on äärimmäisen toisteista.

Michael Bayn robottiohjauksia on niin ikään moitittu yhden ja saman tolpan piirittämisestä, mutta siinä missä peltiheikkien välinen puskurikalistelu herättää sisäisen lapseni, eivät samuraimiekat saa sydäntäni tykyttämään.

Pitkät fyysiset välienselvittelyt innostavat tänä päivänä enää ani harvoin. Jûsan-nin no shikakun toinen puolisko yhdistää kaikki huonon toimintakohtauksen elementit: se on pitkä, itseään toistava ja mikä pahinta, täysin ilman tosiasiallista panosta.

Vaikka perinteitä kunnioittavien samuraiden ja hyvässä mielessä hupaisan pahan Naritsugu Matsudairan (Gorô Inagaki) välistä skismaa rakennetaan noin tunnin ajan, ei osapuolten välille saada rakennettua minkäänlaista jännitettä. Takashi Miiken samuraimaailma on ulkoisilta puitteiltaan vakava, mutta henkisesti kuin pikkulapsen fantasioima leikkikenttä, jossa hyvä ja paha kohtaavat yhä uudelleen ja uudelleen.

Teräasehipan kevennyksenä toimiva, koko samuraijärjestelmän kyseenalaistava Koyata (Yûsuke Iseya) on kuin vasta valmistunut moottoritie keskellä Intian kraateroituja hiekkakujia. Final Fantasyista karanneen nuoren moottoriturvan läppä on läpi elokuvan piristysruiske muutoin harmaassa kerronnassa.

Jûsan-nin no shikaku olisi voinut onnistua, jos se olisi osannut valita puolensa. Huumorin kirjoittaminen Daisuke Tenganilta ja Kaneo Ikegamilta selvästi onnistuu ja tarinan puitteet ovat kirmanneet laitumille suoraan viisivuotiaan lelukorista. Päällispuolisen vakavuuden panssari lävistetään kuitenkin aivan liian harvoin, jotta voitaisiin puhua esimerkiksi samuraikulttuurin komediallisesta tarkastelusta.

Takashi Miike on tunnettu brutaaliudestaan, jossa väkivallan instrumenttien aiheuttamaa tuhoa ennemmin liioitellaan kuin vähätellään. Jûsan-nin no shikakun tolkuttoman pitkä finaali olisi voinut oikeuttaa itsensä, jos ilma olisi ollut täynnä irtojäseniä ja veri värjännyt taivaan. Tällaisenaan äksöni on muutamia ilonpilkahduksia ja yleistä asetelmaansa lukuun ottamatta kovin lepsua ja realisminhakuista. Ruumista tulee, mutta miekkailu kuvataan mielikuvituksettomasti ja perusiskuja painottaen. Samaan aikaan toiminta on niin nopeaa, että mielikuvaa mestarien elämää suuremmasta taistelusta ei pääse syntymään ennen kuin vasta aivan lopussa.

Jûsan-nin no shikaku on kuin Zach Snyderin kelvollinen 300 ilman ylivedettyä hurttiutta ja tyylittelyä. Huulenheiton pelastama loppukohtaus on elokuvan parasta antia. Muutoin Takashi Miiken Jûsan-nin no shikaku on allekirjoittaneelle samaa kuin Tranformers-pläjäykset monille muille: täydellinen prototyyppi huonosta toimintaelokuvasta, jossa yhdistyvät kaikki genren ongelmat.

1 / 5

IMDB / Rotten Tomatoes 

Justin Kurzelin esikoispitkä ohjaus Snowtown on täynnä vihaa ja pelkoa.

Sarjamurhaajat on elokuvissa totuttu pääosin näkemään toiseuden kautta. Yleisemmin näiden naapurustoja väijyvien velikultien henkilöllisyys pidetään visusti salassa aina kolmanteen näytökseen tai jopa loppukliimaksiin saakka.

Manhunterin (arvostelu) kaltaisissa leffoissa murhaajan näkökulma tuodaan esille, mutta silti luonnonoikku säilyy jossain määrin ulkopuolisena hahmona. Dollarhydeen ei tutustuta hänen omilla ehdoillaan, vaan hirmutekoja syvemmälle päästään vasta potentiaalisen uhrin kautta.

Kurzel katsoo murhia erittäin kapeasta periskoopista. Tositapahtumiin perustuva Snowtown pitää fokuksen tiukasti uusioperheen sisällä. Poliisitutkintaa tai naapuruston mahdollisia epäilyjä ei näytetä. Ne eivät ole elokuvan valitsemassa näkökulmassa tärkeitä.

Snowtownin tunnelma on kuin suppilo. Perheentapaisen, rikkinäisen ihmiskatraan maailmankatsomus ja suvaitsevaisuus ohenevat ohenemistaan elokuvan edetessä. Tarinan alkumetreillä Kurzel antaa hahmoilleen vielä näennäistä liikkumavaraa. Mitä pidemmälle tapahtumat kehittyvät, sitä ahdistavammaksi Snowntown muuttuu. Dialogi vähenee ja elämä tukahdutetaan.

Perheen ulkopuolisten kontaktien vähentyessä ja sadismin lisääntyessä Snowtown muuttuu hetki hetkeltä kipeämmäksi. Kurzel kiristää elokuvan jälkimmäisellä puoliskolla ahdistusvipua yhä vain tiukemmalle saavuttaen tilan, jossa täysin vaarattomat kohtaukset muuttuvat painajaismaisiksi.

Kurzelin valkokankaalle tuoma väkivalta on karmaisevaa. Veriset yksityiskohdat ovat pakote, eivät sirkushupi. Snowtownissa on raastavia, iäisyyksiä jatkuvia pitkiä ottoja. Murhat painautuvat mieleen niin raskaina, että Se7enin (arvostelu, top5-kohtaukset) tapaan ne leimaavat rauhallisiakin kohtauksia.

Snowtown ei silti ole paksusuolikeitolla herkutteleva kidutuspornoleffa. Sen väkivallan intensiteetti perustuu ennen muuta huolella rakennettuihin ja pelottavan monisävyisesti tulkittuihin roolihahmoihin.

John Buntingin (Daniel Henshall) annetaan varsin nopeasti kokea tappamisen tuoma tyydytys, mutta se tehdään perheen sisäisen dynamiikan kehittymisen ehdoilla. Teini-ikäinen Jamie (Lucas Pittaway) toimii katsojan kompassina omakotitalon verestä pyyhittyjen seinien sisällä.

Kurzelin käyttää varsin tavanomaista reittiä päähenkilöidensä rakentamiseen, mutta tekee sen vilpittömästi. Ihmiset eivät muutu Snowtownissa autuaista paholaisen juoksupojiksi, mutta eipä ole ensivaikutelmiinkaan luottaminen. Tie ensimmäiseen ruumiin luo on salakavalasti päällystetty ymmärrettävillä teoilla. Katsoja asetetaan pedofiilin ja hajanaisen perheen väliin. Näin ollen murhaan johtavat motiivit ja esileikit ovat jossain määrin jopa hyväksyttäviä. Snowtownissa uhrin ja tappajan välinen ero ei ole elokuvankerronnan konventioiden mukainen.

Snowtown ei ole helppo katselukokemus. Katsoja pakotetaan nielemään huomattava määrä ahdistavaa kuvastoa. Snowtownissa on yllin kyllin niin rehtiä fyysistä väkivaltaa kuin ovelampaa, ihon alle luikertelevaa henkistä pahoinpitelyä. Kurzelin väkivaltakoktaili on karmiva kokemus, jossa nopeille säpsäytysleikkauksille ei ole tarvetta.

4+ / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

Denis Villeneuven Incendies lipsuu ajoittain melodraaman puolelle, mutta ansaitsee jokaisen itkevää naista esittävän kuvansa.

Lähi-idässä on kiehunut vaihtelevalla poreilulla vuosisatojen ajan. Pohjoisamerikkalaiset elokuvantekijät ovat suurella volyymilla heränneet kriittisesti tutkimaan tilannetta oikeastaan vasta täysin käteen menneen Irakin demokratisointiristiretken seurauksena.

Renditionin (arvostelu) ja Syrianan kaltaiset monia eri juonipolkuja sisältäneet narratiivit ovat inhimillisistä aspekteistaan huolimatta keskittyneet enemmän juuri paperipinoja siirtävien byrokraattien sokeuteen, välinpitämättömyyteen ja korruptoituneisuuteen. Incendies ei unohda syitä verenvuodatuksen taustalla, mutta keskittyy yksilöihin kohdistuviin seurauksiin.

On väitetty, että laadukas taide pikemminkin kysyy kuin antaa vastauksia. Incendies ei niinkään utele, miksi juuri tässä konfliktissa vangitaan, kidutetaan ja teloitetaan ihmisiä. Villeneuve astuu järjestelmällisen väkivallan ruohonjuuritasolle. Kuinka on mahdollista, että periaatteessa sivistynyt ihminen voi tehdä kuvatun kaltaisia hirveyksiä?

Incendiesissa sijoittuu Lähi-itään ja vaikka Villeneuve tutkii paikallista konfliktia, on hänen esittämänsä problematiikka vietävissä liki sellaisenaan mille tahansa kriisialueelle. Elokuva tuo aktiivisesti esille sen, millaista pintahelinää kulloisenkin sodan varsinaiset syyt ovat. Viha toiseutta kohtaan on liian syvällä, jotta se voitaisiin ratkaista yksittäisellä rauhaa uhkuvalla paperilla. Niillä voi olla symbolista arvoa, mutta konventioita ne eivät oio.

Incendies on rankempi kuin monet muut 2000-luvulla laaditut Lähi-itä –selonteot, mutta se on silti kaikessa kärsimyksessään toiveikkaampi kuin lopen lamaantuneet amerikkalaisnäkemykset. Syrianan kaltaiset elokuvat eivät näe loppua tai edes lievennystä kärsimykselle.

Incendies uskaltaa olla karmaisevan kovalyöntinen loppuun saakka, mutta antaa toivoa paremmasta. Tähän se tosin kykenee lähinnä ummistamalla silmänsä laajemmalta kuvalta. Keskittymällä yhden perheen menneisyyden valottamiseen, Villeneuve pystyy tarjoamaan edes jonkinlaista lohtua ja täyttymystä. Incendies ei kuitenkaan edes teeskentele tuovansa rauhaa koko Lähi-itään.

Jos nöyryytetty ja läheisensä menettänyt ihminen joskus pääsee päättävään asemaan, odottaa häntä tukala valinta. Tämänkaltaisissa tilanteissa on ympäri maailman vuosituhansia vannottu koston nimeen ja se on tietyllä tapaa primitiivireaktio, joka antaa lyhytaikaisen tyydytyksen.

Toisen maailmansodan jälkeen voittajavaltiot ruksasivat päätöksiä olosuhteissa, jotka ovat tietyin ehdoin kuin rinnakkaistapaus Incendiesista. Euroopassa Natsi-Saksan hirmuteot olivat sitä luokkaa, että kaikelle menetetylle haluttiin hyvitys. Pitkälti Yhdysvaltojen johdolla päädyttiin kuitenkin armahdukseen eli ”anna anteeksi ja unohda” –politiikaan. Toki Saksa sai yhä tänä päivänä näkyvän moraalisen leiman ja valtio jaettiin miehitysvyöhykkeisiin, mutta Saksan annettiin kuitenkin nousta takaisin kansakunnaksi kansakuntien joukkoon. Näin siksi, että jos oikeustoimet olisi ulotettu laajasti kansalaistasolle, ei kukaan olisi voinut taata rauhan säilymistä.

Jalojen ajatusten esittäminen vaikuttaa lepsusti kuvattuna vain tekopyhältä ja falskilta. Incendiesin mestarillisuus on siinä, että ideaaleja ei muutamia dialoginpätkiä lukuun ottamatta huudeta katsojalle liitutaulun edestä.

Kahden eri vuosikymmenen välillä sinkoileva tarina äitinsä menneisyyttä selvittävästä tyttärestä kiepaisee mukaansa ja toimii kuin jännittävä seikkailutrilleri. Vihjeestä toiseen matkaava tytär kohtaa rauhassa elävän, mutta silti hänen äidilleen kulttuuriltaan tutun ympäristön, joka on kaukana vapaasta paratiisista. Maailmojen väliset kontrastit ja samankaltaisuudet tulevat oivasti esille.

Villeneuven ratkaisu jakaa ruutuaika liki puoliksi äidille ja tyttärelle tuo Incendiesille rutkasti lisäarvoa. Trillerin tapaan etenevien sanallisten kertomusten lisäksi äiti on toinen selkeä päähenkilö, jonka elämä ei jää vain  todistajien repaleisten kertomusten varaan.

Poukkoileva kerronta ei paljasta juonen yllätyksiä. Incendiesin voimakkaimmat hetket koetaan lopulta kuvien, ei monologien muodossa. Villeneuve tietää elokuvan olevan visuaalinen media. Itsestään selvä seikka, joka monelta elokuvantekijältä ja katsojalta tuntuu unohtuvan.

Upeiden roolisuoritusten täyttämä Incendies ei kainostele. Väkivallan aiheuttama tuska ilmaistaan pääsääntöisesti henkilöhahmojen kärsivillä kasvoilla. Brutaalimpi yksityiskohtaisuus olisi vain mehustelua. Incendiesin rankkuus ja vahvuus ovat sen tunteellisessa hellittämättömyydessä ja kivuttomien lopputulosten välttelyssä.

Incendies uskaltaa olla ankara niin kuvaamilleen ihmisille kuin katsojille.

4½ / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

R&A-festivaalini aloittanut, Ben Wheatleyn ohjaama ja yhdessä Amy Jumpin kanssa käsikirjoittama Kill List on mielenkiintoinen genrewokki.

Kill List on itseriittoinen yhdistelmä brittiläistä perhekriisiä, kulttikauhua, väkivaltaista välienselvittelyä ja kevyttä naljailua. Resepti ruokkii monta suuta, kiitos tarinan selkeän rungon ja eri elementtien mielekkään tasapainoilun. Esimerkiksi huumori ei ole itsetarkoituksellista tunnelmankevennystä, vaan se integroituu luonnolliseksi osaksi tapahtumien kulkua.

Kill Listissa on parhaimmillaan rutosti tehoja. Sen näkemys kriisiytyneestä perheonnesta toimii omillaan, samoin kuin ammattitappajien (Neil Maskell ja Michael Smiley) vängän arjen kuvaus. Näiden symbioosi muodostaa kerronnan selkärangan. Wheatley kuljettaa parisuhteita eteenpäin ilman, että kummankaan miehen kauniimman puoliskon tarvitsee olla valkonkankaalla.

Debra Granik teki Winter’s Bonessa (arvostelu) Yhdysvaltojen perähikiän rikoskuvioista kauhuelokuvamaisen helvetin. Samoilla tehokeinoilla ratsastava Wheatley näkee palkkamurhaajien ammatin olevan lähempänä puhdasta kauhua kuin säpinän täyteistä viihdykeammuskelua. Kill Listissa on lisäksi useita The Americanista (arvostelu) tuttuja pitkästyttäviksi haukuttuja hetkiä, jotka kontrastoivat sormien vasarointia.

Vaikka Wheatleyn sormeilemasta pakasta löytyy useampikin kuvakortti, olisi itsekritiikki ollut paikallaan. Kill Listista erotettavissa olevista elementeistä osa ei ei vain sovi kokonaisuuteen. Eritoten naurettavan ja epäonnistuneen välille laskeutuvat loppuhetket ovat vielä ideatasolla menetteleleviä, mutta käytännön toteutus kaatuu epäuskottavuuteen.

Useista toimivista elementeistään huolimatta finaali pilaa paljon ja jättää nieluun pettymyksen aromin. Makuelämys ei ole niinkään peräisin ennakko-odotuksista, vaan elokuvan yleisestä tasosta, jonka se loppukonnuuksillaan reilusti alittaa. Merkit ovat tosin ilmassa jo vähän ennen kliimaksia: Kill Listin fokus on ensimmäinen uhri omaperäisyyden tavoittelussa.

Kill List on heikosta päätöksestään huolimatta mieleenpainuva kokeilu Ben Wheatleylta. Nelikymppinen ohjaajanalku hallitsee monia genrejä ja jopa niiden sääntöjen rikkomisen. Kunnianhimoisuus on hyve, mutta harmittavasti se myös kampittaa Wheatleyn. Kypärä osuu kattoon kuitenkin vasta niin myöhään, että kokonaisuus pelastuu.

3 / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

Nuri Bilge Ceylanin Bir zamanlar Anadolu’da (Once Upon A Time in Anatolia) on kaunis ja raskas kuvaus ihmiselämästä.

Mies (Firat Tanis) tunnustaa tappaneensa ja on valmis osoittamaan ruumille kaivamansa haudan paikan Anatolian vuoristossa. Aromaiset laaksot ja kukkulat sekoittuvat toinen toisiinsa ja vaikka mutkitteleva tie vie varmasti eteenpäin, on kyseenalaista löytyykö seuraavan mäen takaa mitään muuta kuin masentavan tuttu pettymys.

Epäillyltä hautapaikalta toiselle ajavalla kolmen auton saattueella, puusta tippuvalla ja puroon jumiin jäävällä omenalla sekä ihmiselämällä on jotain yhteistä. Ne kaikki, yksinkertaistetusti, jakavat saman kohtalon.

Ceylanin Cannesin elokuvafestivaaleilla kakkospalkinnon voittanut ohjaus näkee ihmisen maanpäällisen elämän kivikkoisena vaelluksena. Väistämättä kuolettavasti päättyvällä matkalla voi nähdä upeita maisemia ja kokea pehmeitä petejä, mutta kova ja vailla täyttymystä oleva arki on silti kohdattava.

Cast on täynnä jo keski-ikään ehtineitä miehiä, jotka eivät anna epärealististen haaveiden piristää pitkää yötään. Liki kaikista henkilöhahmoista paljastuu uusia kerroksia kilometrien taittuessa. Ensivaikutelmat eivät Bir zamanlar Anadolu’dassa pidä paikkaansa. Tarinan keskushahmo, lekuri Cemal (Muhammet Uzuner), aloittaa elokuvan hiljaisena miehenä auton takapenkiltä, mutta on lopulta selkeä protagonisti.

Tietyt ihmisryhmät voivat ulkopuolelta katsottuna näyttää massalta.  Aluksi  Bir zamanlar Anadolu’dan henkilöhahmot vaikuttavat kiinteältä joukolta, ensembleltä. Vaikka hahmojen keskinäinen vuorovaikutus säilyy kiinteänä suurimman osan elokuvasta, kasvaa heistä rikkaita, omillaan toimeen tulevia persoonallisuuksia. Ryhmästä tippuu jäseniä pois sitä mukaan kun heitä ei enää tarvita. Likikään jokaiselle hahmolle ei heitetä hyvästejä, he vain katoavat. Ihmiset voivat elää yhdessä ryhminä tai heimoina, mutta lopulta he ovat kaikki yksilöitä henkilökohtaisine suruineen ja iloineen.

Bir zamanlar Anadolu’da ei ole sellainen murheen ja tuskan täyttämä suruvuodatus kuin voisi kuvitella. Kova on kovaa ja karu on karua, mutta myös elämä on elämää. Arjen toistavuuden seasta pilkottaa kauniita ja koomisia hetkiä.

Nuri Bilge ja Ebru Ceylanin sekä Ercan Kesalin käsikirjoittama  huumori on äärimmäisen vaivatonta ja kumpuaa poikkeuksellisen vahvasti arkisista huomioista. Kaiken kärsimyksen keskellä se liki naurattaa, mutta yleensä vain hymyilyttää. Elämä on tragikomedia.

Bir zamanlar Anadolu’dassa on vahva mysteeriaspekti, mutta kuten Michael Haneken Das Weisse Bandissa (arvostelu), ruumis on vain MacGuffin teemojen tutkimuksen ollessa suvereeni pääasia. Niin Ceylan kuin Haneke vievät kerrontatekniikan tavanomaista pidemmälle. Näin jopa siinä määrin, että pelkkään mysteeriin keskittymällä molemmat elokuvat ovat kuin fokuksensa jatkuvasti kadottavia lintusia taivaalla.

Vielä elokuvan alussa katsoja pääsee seuraamaan ruumispartion etsintöjä, mutta verrattain nopeasti kateissa olevan lihakasan hakeminen jää taustahälinäksi. Kamera on kiinnostuneempi miesten juttutuokioista kuin kerta toisensa jälkeen vesiperän vetävästä ruumishipasta. Dialogin tyyli on jossain Tarantinon ja Rohmerin välimaastossa. Keskustelut alkavat taajaan smalltalkkina, mutta liki poikkeuksetta ne pureutuvat syvälle elokuvan teemoihin.

Bir zamanlar Anadolu’da on elokuva, jossa toistuvasti seurataan juoneen näennäisesti liittymättömiä tilanteita. Kaljuuntuvien partasuiden keskustelut ovat kuitenkin niin tunnelmaa ehostavia, sanallisesti osuvasti kirjoitettuja kuin kuvallista kerrontaa täydentäviä. Nuri Bilge Ceylanin ohjauksen tukeva selkäranka on kolhittujen ihmiselämien armoton kuvaus.

4½ / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

R&A-festivaaleja on virallisesti jäljellä kaksi täyttä päivää. Tarjolla on yhä vaikka mitä herkkuja, joista Asghar Farhadin ohjaama, Berliinin elokuvafestivaalien pääpalkinnon vienyt ja kipeäksi kehuttu Jodaeiye Nader Az Simin (Ero / A Seperation) on eniten puoleensa vetävä.

R&A-festivaalit ovat omalta osaltani olleet ohi jo muutaman päivän.

Valitettavasti kaikilla liian hauskoilla festivaaleilla on yksi yhteinen nimittäjä, riippumatta siitä kuuluuko niihin kiinteästi alkoholin nauttiminen vai ei.

Festarikrapulaa en päässyt tälläkään kertaa karkuun siitä huolimatta, että tyhjentämieni lasien määrä jäi ’bout kuuteen. Eipä sillä, ei festarikrapulassa olekaan kyse fyysisestä pahoinvoinnista, vaan puhtaasti henkisestä väsymyksestä.

Väsymys suuntautuu vähän kaikkea kohtaan. Mikään ei erityisesti huvita. Kotiuduin festivaaleilta ma-ti –välisenä yönä, ja eritoten tiistaina ja keskiviikkona kovinkaan moni asia ei huvittanut; kaikkein vähiten elokuvien katsominen.

Täyspitkiä elokuvia, mukaan lukien paljon julkisuutta saanut epäelokuva In film nist, katsoin neljän päivän aikana neljätoista. Niistä mieltälämmittävän iso osa oli laadukkaita ja sattuipa mukaan useampikin kertakaikkisen upea teos. Onneksi myös Nicolas Winding Refnin ohjaama Drive kuului tykkisarjaan.

Sertifioidulta paskaltakaan en täysin säästynyt, siitä piti huolen Takashi Miiken kertakaikkisen kelvoton 13 Assassins.

Näistä ja monista muista elokuvista kirjoitan myöhemmin tiukkoja analyyseja ja oikeita mielipiteitä.

Köh.

Michael Bay on voittanut urallaan ilmeisesti jotakuinkin jokaisen tärkeän mainospalkinnon. Kiiltävien ja myyvien kuvien luominen ei ole räjähdyksiä rakastavalle Baylle ollut ongelma myöhemminkään.

Sääli vain, että muutamia yksittäisiä ja lyhyitä hetkiä lukuun ottamatta kukaan ei ole kirjoitetun historian mukaan syyttänyt Bayta koherentista juonesta tai henkilöhahmoihin syventymisestä. Tarinan ja hahmojen kaltaiset hömpötykset ovat mukana yleensä vain siitä yksinkertaisesta syystä, että elokuvatraditiot moisia haittatekijöitä kaipaavat. Baylle ne ovat lähinnä palikoita, jotka sijoitetaan räjähdyksen ja hidastuksen väliin.

Transformers: Dark of the Moon ei tuo muutosta kaavaan.

Kerrostalojen kanssa kilpaa kasvavat robotit ottavat yhteen jo kolmatta kertaa, eikä aiemmistasta ryminöistä tuttu kuvio ole juuri muuttunut. Panoksia on jälleen nostettu tai ainakin ne ovat visualisoitu selkeämmin. Käytännössä kyseessä on kuitenkin sen tyyppinen tarinaviritys, joita lukuisat räiskintäpelit ovat käyttäneet irtotehtävissään.

Käsikirjoitusta lukematta on paha mennä sanomaan, voiko kaiken paskan kaataa suoraan Michael Bayn takapihalle. Vaikea uskoa että sellaiset mestariteokset kuin The Ring Two ja The Skeleton Key naputellut Ehren Kruger olisi työstänyt upeaa tragediaa, jolle nyt vain sattui käymään huonosti.

Transformers: Dark of the Moon on kuin pornoa siltä aikakaudelta, kun Boogie Nightsista tutut juonelliset jyystöleffat olivat alan standardi. Tekijät voivat kuvitella yhdistävänsä runkkumateriaalin ja oikean elokuvan toisiinsa, mutta jos keskittyy 40 Year Old Virginin päähenkilön tapaan jynkkypätkien juoneen, niin päänsärystä saa syyttää vain itseään.

En näe hyvässä pornossa mitään tuomittavaa, sitä vain pitää katsoa pornona. Dark of the Moon toimii cgi-tehoste / isot-robotit-ampuu-toisiaan –pornona mainiosti.

Tyhmä tarina ja ontot hahmot ovat monille liikaa, mutta jos on lapsena suu vaahdoten ammuskellut roboteilla toisiaan, niin tämän saman näkeminen 195 miljoonan dollarin tuotantona on jotain, jonka vetovoimaa en henkilökohtaisesti näe tarpeelliseksi lähteä kieltämään.

Valitettavaa juonessa on lähinnä se, että ensimmäisen 15 minuutin aikana elokuva kiusoittelee paremmalla. Premissi vetää mukaansa, mutta aika pian kokki nimeltä Michael Bay lätkäisee tarjottimelle totaalisen kelvotonta huumoria, jota on kuitenkin ehkä hitusen vähemmän kuin Revenge of the Fallenissa (arvostelu).

Ai niin, Megan Fox on enemmän silmieni mieleen kuin Rosie Huntington-Shiteley. Vaikka kumpaisenkin peppu on tuunattu viimeisen päälle kimmoisaksi imarteleviin lähikuviin, niin mieluummin katselen Shockwaven paloittelevan pilvenpiirtäjää. Oikeat T&A-leffat ovat erikseen.

Onko Transformers: Dark of the Moon huono elokuva? Kyllä. Viihdyinkö sitä katsoessani? Kyllä.

Arvosanojen ylä /alapuolella / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

Puhuttu on. Muutamat kaverit ovat sen kokeneet. Itseäkin on jo pidemmän aikaa kiinnostanut. Selitelty on. Jokunen syykin on ollut. Tänä vuonna se vihdoin tapahtuu.

Lähden 16. päivä syyskuuta Helsinkiin, Rakkautta & Anarkiaa –elokuvafestivaaleille.

Vähän joka toinen elokuvablogaaja on esitellyt omia suosikkejaan R&A:n toistasataa leffaa kattovasta tarjonnasta.  ”Kaikille jotakin” pitää varmasti paikkansa, ellei sitten satu nauttimaan vain ja ainoastaan yli 100 miljoonan dollarin budjetilla kuvatuista efektioopperoista.

Omia suosituksiaan kalenterin täytteiksi on rustannut sen verran moni, että totean vain lyhyesti oman ohjelmistoni täyttyvän kurjuudesta, epätoivosta, väkivallasta sekä näiden kolmen yhdistelmistä. No okei, on siellä pari hitusen kevyempääkin välipalaa, ettei tarvitse täysin masennuksissa Turun Kupittaan asemalla junasta hypätä.

Näin ennakkoon tarkasteltuna festivaalien ykköselokuvani on Nicolas Winding Refnin ylistetty ja Cannesissa palkittu rikospätkä Drive. En vain yksinkertaisesti suostu näkemään tekijöitä, jotka voisivat tehdä tästä elokuvasta jotain muuta kuin yhden vuoden tiukimmista parituntisista.

The Tree of Life on samaan aikaan Terrence Malickin suoraviivaisin, että vaikeaselkoisin elokuva. Sen narratiivi pomppii, joskin palikat pidetään selkeästi omissa koloissaan, eikä ”juonen” perinteisessä merkityksessä seuraamisen pitäisi olla millään tavalla ylivoimainen haaste. Teemat tarjoillaan aika lailla Á la carte –ravintolamaisella selkeydellä. Toisin kuin aiemmissa teoksissaan, The Tree of Lifessa Malick haluaa antaa selvästi enemmän vastauksia kuin esittää kysymyksiä.

Temaattisesti The Tree of Life on selkeästi The Thin Red Linen (arvostelu) sisar. Elämä, kuolema, kuoleman jälkeinen elämä ja kaiken tätä edeltävän ja ympyröivän merkitys ja tarkoitus ovat Malickin tarkasteltavana. Siinä missä viidakossa sotivat jenkkinuorukaiset ovat saarelta lähtiessään epätietoisuuden ja epätoivon armoilla, tarjotaan modernin markkinatalouden vietäväksi antautuneelle Jackille (Hunter McCarcken / Sean Penn) selvästi kirkkaammin liekehtivä soihtu pimeydessä vaeltamiseen.

The Tree of Life tekee heti alusta alkaen selkeän jaon hyvän (armo) ja pahan (luonto) välille. Näille Malick myös antaa teemoja pyörittelevässä kehyskertomuksessaan selkeät arkkityypit. Elokuvan moraalikäsitys ei kuitenkaan ole niin mustavalkoinen, kuin siellä täällä on annettu ymmärtää. Vaikka kertojaääni määrittää hyvän ja pahan yksiselitteisesti, on The Tree of Lifessa myös harmaan sävyjä.

Jackin muuttuminen armollisesta klopista menestyskeskeiseksi pukumieheksi on omalla tavallaan traaginen käännös kohti pimeyttä. Luonnon tie ei ole vain itsekäs ja tuhoava, vaan myös luova. The Tree of Life kuvaa paitsi luontokappaleita, niin myös ihmisen luomuksia äärimmäisen imartelevasti. Mekaaninen ja kylmä ovat harvoin jos koskaan näyttäneet näin kauniilta.

Tree of Life kokee ihmisen vieraantuneen luonnon helmasta ja jyränneen tiensä väkivalloin maapalloa hallitsevaksi eliömuodoksi. Kunkin henkilökohtaisesta maailmankatsomuksesta riippuu, kuinka positiivisena tai negatiivisena kehityksenä tämän näkee. Ehkä olen liian ihastunut tietokoneiden ja älypuhelinten kaltaisiin kapistuksiin, että kykenisin tuomitsemaan ihmisrodun sen väitetystä ahneudesta ja turmeltuneisuudesta.

Luonto ja armo ovat The Tree of Lifessa molemmat rakentavia alkuaineita. Vaikka luonnon manifestoimat ominaisuudet näyttävät luettelona ainoastaan ikäviltä, on niillä elokuvassa myös eteenpäin vieviä ja positiivisia vaikutuksia. Samalla tapaa anteeksiantoa ja ymmärrystä hehkuvan äidin (Jessica Chastain) armollisuus ei tuo pelkkää onnea. Luonto alistaa armon. Armon ja luonnon törmäyksestä syntyy enemmän kuin mihin kumpikaan yksin kykenee.

Puut ovat, kuten elokuvan nimestä voi arvata, erittäin tärkeässä asemassa Terrence Malickin kuvakielessä. Aiemmissa Malickin elokuvissa, eritoten The New Worldissa (arvostelu) ja The Thin Red Linessa puut on nähty ainoastaan taivaallisen majesteettisina puhtauden, alkuperäisyyden ja hedelmällisyyden symboleina. The Tree of Life jatkaa samoilla linjoilla, mutta lisää siihen uuden tason.

Puut ovat The Tree of Lifessa osa luontoa sekä kirjaimellisesti että elämäntyylillisesti. Konflikti on valmis. Puu on samaan aikaan paitsi kaunis ja Malickin rakastamaa luonnon pehmeyttä esittävä kasvi, niin myös muuta elämää tuhoava ahne valloittaja. Puun alla oleva ruoho ei kasva The Tree of Lifessa kuin avustettuna ja silloinkin kituen.

Luontoa edustava ihminen on vuosituhansien aikana ollut ensin kasvillisuuden ja luonnonilmiöiden armoilla niin hyvässä kuin pahassa, mutta hiljalleen ihminen on – ei armollisuutensa, vaan väkivaltaankin kykenevän kovapäisyytensä vuoksi – kammennut itsensä jos nyt ei kukkulan kuninkaaksi, niin ainakin äänivaltaiseksi hallituksen jäseneksi.

Keski-ikään ehtineen Jackin tuijottaessa ihmisen istuttamaa puuta keskellä lasikompleksia, hän ei katso ainoastaan sisustuselementtiä, vaan voitonmerkkiä. Ihminen on alistanut puun eli luonnon olemalla itse julmempi. Monissa kuvissa niin suurelta vaikuttaneet rungot ovat vain mitättömiä nuppineuloja pilvenpiirtäjien, ihmisen mahdin symbolien, sisällä.

Terrence Malick on 42 vuotta kattavalla urallaan ohjannut viisi täyspitkää fiktioelokuvaa. Näistä jokainen on mestariteos, mukaan lukien herran viimeisin tuotos, yltiökunnianhimoinen The Tree of Life.

Leikkauspöydällä useamman hetken lojuneen The Tree of Lifen oli tarkoitus saapua teattereihin jo joulukuussa 2009. Pitkät päivät leikkauspöydän ääressä tarkoittivat, että elokuva sai lopulta ensi-iltansa Cannesin elokuvafestivaaleilla 16. päivä toukokuuta 2011.

Cannesin elokuvafestivaalien pääpalkinnon voittamisen ohella elokuvasta on kirjoitettu ylistävin sanankääntein lukuisia palstamillimetrejä. Odotusten mukaisesti The Tree of Life ei ole ollut kaikkien mieleen. Sen megalomaanisuuteen on turhauduttu ja eritoten loppukohtaus on saanut osakseen nuhteita. Kärsimättömimmät ovat jo ensimmäisen puolen tunnin aikana alkaneet etsiä teatterin varauloskäyntiä.

Malickin kerrontatyyli ei ole jokaista varten.

Maailmankaikkeutta syleilevän kuvaston ja aika lailla samalla skaalalla liikkuvien teemojen ytimessä on yksinkertainen, koskettava ja kivulias tarina 1950-luvun Yhdysvalloista. Kuten Sam Mendes Revolutionary Roadillaan(arvostelu) ja lukemattomat muut häntä ennen ovat osoittaneet, Hollywood vihaa lähiöitä.

Malickin pitäminen perinteisenä Hollywoodin kasvattina ei tee oikeutta sen enempää Malickille kuin Hollywoodille, mutta ei Malickaan elokuvansa pääsääntöistä tapahtumaympäristöä silkkihansikkain kutittele. Omakotitalojen vastamaalattujen seinien ja rikkaruohottomiksi nypittyjen etupihojen takaa löytyy ongelmia, joista naapuritkin vain huhuavat.

The Tree of Lifen katsominen perhedraamana tai edes Yhdysvaltojen 1950-luvun kuvauksena on – eritoten ensimmäisellä yrityksellä – vaikeaa, jopa mahdotonta. Elokuva velloo niin suurten ja mielenkiintoisten teemojen aallokossa, että sen tarina jää herkästi pakolliseksi pahaksi.

Aivan kuin The Thin Red Linea (arvostelu) katsoessa huomio ei ensi alkuun kiinnity sen taistelukuvausten vahvuuteen, jää myös The Tree of Lifen lähiöelämä vähemmälle huomiolle. Se on kuitenkin elokuvan ankkuri, kiintopiste, joka pitää elokuvan jalat maassa.

Vaikka maailmaa luodaan vasemmalla ja kuoleman jälkeistä elämää pohditaan oikealla, keskellä on pojan kasvutarina mieheksi perheessä, jossa aggressiivisuuteen kannustetaan samalla kun käytöksellisesti vekarat rajataan hyvin tiukkaan karsinaan. Isä O’Brien (Brad Pitt) opettaa vahvuutta, mutta haluaa samalla pitää tiukasti suitsista kiinni. Upeasti näytellyt veljekset (Hunter McCracken / Sean Penn, Laramie Eppler ja Tye Sheridan) tekevät kolttosiaan, kokeilevat rajojaan ja kapinoivat parhaansa mukaan isänsä imperiumia vastaan. Isä näkee itsensä jumalaisena patriarkkana, jolla on kaikki valta tehdä kuten parhaaksi näkee.

The Tree of Lifen perhe voi jäädä suurempien asioiden tallomaksi, mutta se ei tee siitä millään lailla vajaata tai irrallista. Elokuva vain on enemmän teema- kuin juonikeskinen. Tematiikan käsittely tapahtuu valtaosaltaan juuri yksilöiden kautta. Vaikka jokaisella roolilla on ehkä turhankin selkeä osa näyteltävänään maailman ja ihmisen kuvaamisessa, eivät he ole vain tehtäväkortteja, joita sekoitellaan sopivasti ennen jokaista kohtausta. O’Brienin perheen vaiheet koskettavat. Hyvä ja paha sekoittuvat keskenään. Isä voi äityä väkivaltaiseksi ja olla inhimillisen perintönsä halveksima, mutta kun hän halaa poikiaan, on kuvassa aitoa rakkautta.

The Tree of Life on, kuten kaikki Malickin elokuvat, poikkeuksellisen upea visuaalinen kokemus. Mukana on toki jälleen ohjaajalle tunnusomaista luonnon ihmeiden kuvausta, mutta taivaallisen sykähdyttävien otosten ohella myös perheen ilojen ja surujen kuvaaminen on tehty huolella. Lasten temmeltäessä kamera sukeltaa, tekee nopeita liikkeitä ja ikään kuin kelluu. Vapaus, leikkisyys ja huolettomuus näkyvät kuvista. Ikä rauhoittaa ja eritoten illallisspöydän ympärillä oleva intensiteetti välittyy tiukasti rajattuina ja vähäeleisinä otoksina. Kun pinnan alla muhiva aggressio päästetään irti, on kamera jälleen liikkeessä.

The Tree of Life on Malickin ehkä henkilökohtaisin teos ja jos vajaan kahden ja puolen tunnin perusteella pitäisi tehdä jokin johtopäätös, sanoisin että Malick on löytänyt vastauksen niihin kysymyksiin, joita hän niin innokkaasti viljeli aiemmissa elokuvissaan. Seremoniallisen saarnansa mestariohjaaja on upottanut osaksi 1950-luvun yhdysvaltalaista perhe-elämää. Teemat ovat hengästyttäviä ja pysäyttäviä, mutta se ei estä keskiössä olevaa ristiriitaisuuksien täyttämää lapsuudenkuvausta koskettamasta.

5 / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

Kelvollinen elokuva on kelvollinen elokuva. Sellaisen katsoo kohtalaisen mielellään, mutta mitään suurempia tunteita kokonaisuus ei herätä. Mukana voi olla jokunen tähtihetki, mutta yleinen suoritustaso ei kuitenkaan riitä korkeammalle. Rupert Wyattin ohjaama nimihirviö Rise of the Planet of the Apes täyttää mainitut kriteerit jokseenkin täydellisesti.

Planet of the Apes –sarja yritettiin kammeta unohduksista jo vuonna 2001, mutta Tim Burtonin versioinnista ei tainnut tykätä edes sokeimmat goottiohjaajan fanit. Hollywood ei tunnetusti luovuta, jos hevoseen saa vielä adrenaliinipiikin tuikattua. Ehkä jopa hieman yllättäen Rise of the Planet of the Apes on saanut huomattavan positiivisen vastaanoton.

Rise of the Planet of the Apes ei ole pilattu sen enempää loistavalla nimivalinnalla kuin omaperäisyydelläkään. Kyseessä on ihan riittävän monta kertaa nähty ”tieteellinen koe menee pieleen” –tarina. Elokuvalla on rakenteellisesti enemmän kuin vähän yhteyksiä parin vuoden takaiseen Spliceen (arvostelu).

Wyattin ohjaus on parhaimmillaan, kun fokus on tiedemies Will Rodmanin (James Franco) ja älypillerin popsineen Caesar-apinan (Andy Serkis) välisessä suhteessa. Heidän välillään nähdään elokuvan sympaattisimmat kohtaukset ja eritoten parin lopullinen eroaminen on erittäin voimakas hetki.

Apinoiden maailmanvalloitus alkaa häkeistä ja skaalaltaan Rise of the Planet of the Apes on yllättävän pieni. Pilvenpiirtäjiä ei kaadeta, eivätkä ihmiset polvistu uusille herroilleen elokuvan kliimaksissa. Piristävää lähestymistapaa ei ole viety loppuun saakka, vaan mukaan on pitänyt pakolla tunkea toimintakohtauksia. Kiitos apinamätön, elokuvan viimeinen kolmannes on sen selvästi heikointa antia.

Rise of the Planet of the Apes ei ole ajattelevan miehen scifi-elokuva. Elokuvassa on paljon temaattista pintavärinää, mutta kokonaisuus rullaa eteenpäin aika lailla valmiiksi pureskeltuna. Tähän Wyattin elokuva tiivistyy: se etenee sulavasti, sitä on helppo ja jopa ilo seurata, mutta se ei oikein anna mitään.

Elokuvan tehosteita on kehuttu rutkasti ja syystä. Ensimmäiset kuvat eivät vielä vakuuta, mutta apinoiden kasvonilmeet ovat lähikuvissa moitteettomia. Ainoastaan enemmän fysiikkaa vaativat toimintakohtaukset ja massakokoontumiset tuovat mieleen taustalla kiehuvat prosessorit.

2½ / 5

IMDB / Rotten Tomatoes

Sain vihdoin ja viimein Millennium-trilogian päätökseen. Ottaen huomioon kuinka paljon Män som hatar kvinnorin, Flickan som lekte med eldenin ja Luftslottet som sprängdesin muodostamasta kolmikosta on kohistu, niin lopputulos on auttamatta aikamoinen pannukakku.

On välttämätöntä todeta, että hypen ja sisällön toistensa kohtaamattomuus ei tokikaan ole millään lailla uutta. Millennium-trilogian ympärillä pyörinyt keskustelu on kuitenkin mielestäni vähintään epäsuorasti antanut ymmärtää, että tämä ei ole mitään huttua, vaan aidosti merkittävää elokuvaa.

Trilogia alkaa sen aika lailla selvästi vahvimmalla elokuvalla. Jos halutaan vielä enemmän pilkkoa, niin tuonkin elokuvan kehuista 90% kuuluu sen aloittavalle puoliskolle.

Stieg Larssonin romaaneihin perustavat elokuvat ovat henkilöityneet Lisbeth Salanderin (Noomi Rapace) ympärille, vaikka Mikael Blomkvistilla (Michael Nyqvist) varmasti kokonaisuudessaan on enemmän ruutuaikaa. Eritoten päätösosassa Luftslottet som sprängdesissa Salander on lähempänä MacGuffinia kuin päähenkilöä.

Lisbeth Salander on hahmona kieltämättä poikkeuksellinen, joskin oikeastaan vain ja ainoastaan sen vuoksi, että hän on nainen. Kovan kovaa vastaan laittavia rääväsuumiehiä on nähty ja tullaan näkemään joka vuosi ripakopallinen. Joskin ainakin Hollywoodissa sankareiden särmä on useasti lähinnä pikkunättiä.

Noomi Rapacen ura laveni piikkikaulukseen sonnustautumisen myötä. Pakko myöntää, että vaikka en täysin roolisuorituksen hehkutusta ymmärräkään, niin Rapace on vakuuttava – ja se on helvetin paljon roolihahmon vaatekaapin ja teot huomioiden. Vähempilahjaisen näyttelijän käsissä Salander olisi koomisen epäuskottava.

Ongelma Rapacen roolityön läpipääsemättömässä hehkutuksessa on, että kyseessä on liki täysin kahden nuotin roolisuoritus. Salander on joko yltiöhaavoittuvainen pieni koiranpentu tai oikeusavustajia aamupalaksi popsiva ruotsalainen Sarah Connor.

Rapace tekee sen mitä rooli vaatii, mutta silti moni selvästi moniulotteisempi roolisuoritus jää täysin marginaaliin Salander-tulkinnan varastaessa julmetusti merkkirivejä. On toki totta, että Salanderista on helppo kirjoittaa: ulkonäkö tarttuu ja naisilla ei totta vie ole yhtäkään ”kova jätkä” –esikuvaa liikaa.

Uskottavuustasolla Bond-elokuvan paikkeilla vaeltava Flickan som lekte med elden ei onneksi saanut Luftslottet som sprängdesta laadullista taikka tyylillistä seuraajaa. Trilogian päätösosan tekijäpoppoo taisi itsekin tajuta, että viimeksi mentiin kaasu pohjassa käännöksen ohi. Trilogian päättävä Daniel Alfredsonin ohjaus on jälleen näppärä dekkaritarina, joka sitoo kolme elokuvaa ihan kivasti yhteen.

Kokonaisuudessaan Millennium-trilogia ei muodosta kovinkaan eheää kokonaisuutta. Uusia elementtejä tulee elokuvaa kohden turhan paljon lisää. Kaksi ensimmäistä osaa tuntuvat liiaksi omilta kokonaisuuksiltaan. Kolmannessa osassa esille nousevat uhat toki ovat aiemminkin toimineet varjoissa, mutta he tulevat kuvaan silti liian myöhään kokonaisuuden kannalta.